Phnom Penh

Viimeiset kolme päivää Kambodzassa vietimme pääkaupungissa Phnom Penhissä. Kampotista sinne kesti vajaat kolme tuntia kaahaavan minibussin kuljettajan kyydissä.

Phnom Penh ei ole kovin länsimaalainen kaupunki. Ainakaan vielä. Joen varren kävelytietä pitkin voi toki kävellä kuin Pariisissa konsanaan, ja jokea reunustaa lukuiset kivat ravintolat, pikku putiikit ja hienot hotellit. Kuitenkaan kaupungissa ei ole ostoskeskuskulttuuria, ja ruokakin ostetaan edelleen markkinoilta kokonaisten kanojen ja perkaamattomien kalojen muodossa. Julkinen liikenne puuttuu tyystin, ja lähes jokainen kaupungin 1,5 miljoonasta asukkaasta kulkee paikasta toiseen omilla skoottereillaan. (Siellä seassa mekin omalla jalkavaihteisella mopollamme luovimme.) Mango on Adidaksen lisäksi ainut länsimaalainen ketjuliike mihin törmäsimme. Sekin edusti pikemminkin luksus vaatekauppaa kuin halpaa ketjuliikettä. Ja mikä merkittävintä: ei yhden yhtä Mc Donaldsia. Kuten muuallakin Kambodzassa, tulee asian laita varmasti olemaan kymmenen vuoden kuluttua aivan eri. Ja jo nyt paikallisessa nuudeliravintolassa meidän viereisessä pöydässä pelattiin iPhonella Haydaytä.

Vaan kuka länsimaalaisuutta kaipaakaan. Yksi parhaimmista kokemuksista kaupungissa oli syödä paikallisten katuravintoloissa. Sen lisäksi kävimme Central Marketissa ostoksilla, viikonlopun iltamarkkinoilla syömässä, kävelimme ohi Kuninkaan linnan ja Wat Phnomin temppelin. Niin ja tietenkin kävimme The Killing fieldseillä eli Kuoleman kentillä ja Toul Slengin vankilamuseossa (Sieltä alla olevat kaksi kuvaa. enempää ei huvita tänne niistä paikoista ladata kuvia. Joukkohautoja, luukasoja, kuvia kidutukseen kuolleista ihmisistä, pimeitä vankilakoppeja… Voitte itse kuvitella.)

Molemmat ovat paikkoja, joissa kaikkien Phnom Penhissä kävijöiden tulisi vierailla. Vaan on se rankkaa. Kuoleman kentät, oikeammalta nimeltään Choeung Ek, on paikka, jossa tuhannet punakhmerien vangit vuosina 1975-79 murhattiin. Paikalla on niin synkkä menneisyys, että en sen yksityiskohdilla halua tässä mässäillä. Ja eipä yhtään sen kevyempi paikka vierailla ole se itse vankilakaan. Molemmat paikat tekivät ihan hirveä surulliseksi.

Loppukevennykseksi vähän lisää paikallisesta liikennekulttuurista. Tosiaan Phnom Penhissäkin vuokrasimme skootterin. Se on ehdottomasti halvin ja kätevin tapa nähdä paikkoja. Siis mikäli uskaltautuu sinne liikenteen sekaan. Liikennesäännöt ovat enemmänkin tilanteesta kuin laista riippuvaisia. Oikealta tulevia ei väistetä. Eikä vasemmalta tai edestä tulevia sen enempää. Phnom Penhissä sentään pysähdytään liikennevaloihin: Sihanoukvillessä se on kuulemma paras tapa saada aikaan peräänajo. Risteykseen tullaan torvi pohjassa, ja sillä korvataan hidastaminen ja sivuille katsominen. Liikennevaloissa samalla taktiikalla ilmoitetaan kaikille muille sadalle skootterille, että mää tuun täältä. Tärkein aisti täällä ajelevalle on siis kuuloaisti näköaistin sijaan. Mikäli se vielä toimii muutaman tunnin jälkeen. Hatun nosto Markukselle, joka piti meidät hengissä ja puikkelehti liikenteen seassa yhtä ketterästi kuin paikalliset.

Muutama päivä sitten meitä hieman kyllä nauratti Iltalehden juttu miehestä, joka oli käynyt kanssa-autoilijan päälle suututtuaan tööttäilystä.

Täältä Kuala Lumpurin ostoskeskuksilta terveisiä lähetellen Viivi

Kampot ja Kep

Matka Kampotiin Sihanoukvillestä minibussilla kesti noin 2 tuntia ja maksoi 6 dollaria. Saimme kokea taas paikallista matkustuskulttuuria: minibussissa oli noin 15 matkustajaa ja bussissa ei ollut matkatavaroille paikkoja. Siispä matkatavarat köytettiin bussin perään siten, että takaluukku jäi auki. Paikallisten mielestä siinä ei ollut mitään ihmeellistä.

Kampot oli heti ensisilmäyksellä ihastuttava pieni kaupunki joen varrella. Tunnelma on jotenkin rauhallinen ja seesteinen, ihmiset todella ystävällisiä ja aina hyvällä tuulella. Arkkitehtuuri muistuttaa Ranskan siirtomaa-ajoista, ja talojen paikoin huono kunto antaa vain lisätunnelmaa katukuvaan. Varsinaisesti Kampotissa ei ole mitään tekemistä, mutta se on hyvä paikka rauhoittua ja sieltä käsin on helppo tutustua lähialueeseen. Huippu juttu Kampotissa oli sen pieni elokuvateatteri, jossa kävimme makuuasennossa katsomassa Killing Fields ja Life of Pi -elokuvat.

Super mukavan päivän vietimme ajellen moottoripyörällä punaista hiekkaa pölyävillä teillä. Ajoimme heti aamun sarastaessa läheiseen kaupunkiin Kepiin, 60-luvun Ranskan porvariston suosimaan lomakohteeseen. Kepissä kävellessä on helppo kuvitella naiset rannalla isoine aurinkovarjoineen ja hellehattuineen, ja miehet polttamassa sikaria kansituoleissaan. Maisemat ovat uskomattoman kauniit, ja Kepissäkin aika tuntuu jotenkin pysähtyneen. Luimme hetken kirjaa rannalla ja kävimme syömässä paikan kuuluisia mereneläviä. Saimme mustekalaa ja rapuja lähes kirjaimellisesti suoraan merestä lautaselle.

Hauskaa oli myös vierailla vielä Kepistä hieman kauempana sijaitsevilla pippuriviljelmillä. Aikanaan Kampotin pippuri oli ainoa oikea Ranskan hienoille keittiöille. Eipä ole tullut aiemmin ostettua pippuria suoraan tuottajalta. Emme aiemmin tienneet edes minkälaisessa kasvissa pippurit kasvavat.

Yksi Kampotissa olo päivistä meni polkupyörän selässä. Vuokrasimme maastopyörät ja ajoimme noin 8 km päähän vanhalle temppeliluolalle. Temppeli on tuhottu punakhmerien valta-aikana, mutta itse luolastokin oli kokemisen arvoinen. Avuliaat paikalliset pikkupojat kierrättivät meitä luolissa ja niiden onkaloissa. Pääsimme kiipeämään ja ryömimään ja pojat harjoittelemaan englannin puhumista.

Kampot ja Kep ovat molemmat kokemisen arvoisia paikkoja. Niissä pääsee näkemään taas erilaista Kambodzaa ja on oikeasti rauhoittavaa olla hetki pienemmässä kaupungissa paossa liikenneruuhkia.

<3: Viivi ja Markus

Sihanoukville

Koh Rongilta tulimme takaisin Sihanoukvilleen. Paikka tunnetaan Kambodzan rantalomakohteena. Eivät ne rannat vedä vertoja Thaimaan rannoille, mutta ainakin on mistä valita. Itse tykkäsimme eniten rauhallisesta Otres beachistä, ja muita syrjäisempiä ovat Independence beach ja Sokha beach. Serendipitylle olimme yksi päivä menossa, mutta käännyimme kannoillamme heti hiekalle päästyämme. Onneksi tuona päivänä meillä oli skootteri alla, ja ajoimme suoraan rauhallisemmille vesille.

Koko edellinen viikko oli ollut aika lailla paikasta toiseen hyppäämistä. Emme olleet missään paria yötä pidempään, joten päätimme rauhoittua Sihanoukvillessä. Guesthousemme sijaitsi rauhallisen sivukadun varrella Downtownin ja Victory hillin välillä. Olimme paikoillamme yhteensä kuusi yötä. Ihan mielellään kun huonekin maksoi vain viisi dollaria. Joka ilta kävelimme ylös Victory hillille syömään yhteen parhaimmista ravintoloista koko matkan aikana. Söimme joka kerta aivan liikaa, koska kaiken lisäksi ruoka oli myös halvinta mihin ollaan törmätty. Kelpo hinta-laatusuhde siis. Kolme paikallista ruokaa riisin kanssa, paikan päällä tehdyt sipulirenkaat ja neljä (vai kuusi) hanaolutta maksoivat yhteensä yhdeksän dollaria (7€).

Muutoin Sihanoukvillestä ei ole paljon kerrottavaa. Sinne missä on turisteja rakennetaan koko ajan lisää. Muilla alueilla ihmiset elävät niin kuin ennenkin. Paikka on iso, joten myös Sihanoukvillessä skootteri kannattaa vuokrata. Varsinaisia nähtävyyksiä ei ole, mutta päivät saa kulumaan rantoja kierrellen. Etenkin Victory hillillä ja Victory beachillä venäläisiä on todella paljon. Eikä pelkästään turisteja, vaan kiinteistöjen ja maiden omistajia. Siitä edustalta ne ovat muun muassa vuokranneet kokonaisen saaren 99 vuodeksi 300 miljoonalla dollarilla. Ei sinne hirveästi mitään ole rakennettu. Kuulemma rahanpesua varten suurin osa niiden viritelmistä siellä.

Tällä hetkellä olemme Phnom Penhissä kolmatta päivää. Blogi hiihtää vähän perässä kuvien lataamisen kestäessä täällä usein parikin päivää. Tältä meidän ajan tasalla oleva matkareitti kuitenkin näyttää. Bangkok > Koh Tao > Koh Phangan > Bangkok > Phnom Penh > Siem Reap > Sihanoukville > Koh Rong > Sihanoukville > Kampot (+päiväretki Kepiin) > Phnom Penh. Aika paljon ollaan jo tällä reissulla nähty!

Huomenna sanomme tältä erää heipat Kambodzalle ja suuntaamme kohti Vietnamia. Aika täällä meni hirveän nopeasti, eikä me olla oikeastaan yhtään orientoiduttu uuteen maahan. Jos hyvin käy, ostamme tänään laivaliput Mekong-jokea pitkin rajan toiselle puolen, ja yövymme ensimmäisen yön siellä kelluvassa kylässä. Sitä ennen koitetaan kirjoitella vielä Kampotista, joka oli yksi kivoimmista paikoista täällä Kambodzassa.

<3: Viivi

Koh Rong

Monesti matkanjärjestäjien esitteissä ja matkalehtien kuvissa meri on liian turkoosia ja hiekka liian valkoista ollakseen todellisia. Koh Rongilla kaikki oli kuitenkin juuri sellaista kuin kuvissa. Joka kerta kun uin meressä mietin ainoastaa kuinka kirkasta vesi voi muka olla, ja kuinka hiekka voi olla niin hienoa, että se narisee jalkojen alla kuin lumi. Vedessä iho näytti siltä kuin sitä olisi katsonut ison kristallin läpi.

Matka saareen kesti Sihanoukvillesta pienellä veneellä noin kaksi ja puoli tuntia. Merenkäynti oli aika hurjaa niin pienelle veneelle, ja sen laitoja ja matkustajia koeteltiin aika lailla. Rantaan pääsi vain vedessä kahlaten, rinkkaa pään päällä kantaen. Näin siis sillä puolen saarta jonne me matkasimme, sillä puolen, missä saarta voi vielä kutsua paratiisisaareksi eikä laituria ole rakennettu. Olimme varanneet bungalowin Broken heart guesthousesta kahdeksan kilometrin rannalta, jolla ei sen lisäksi ole muuta kuin toinen guesthouse niin kaukana ettei sinne näe. Broken heart on suomalaisen Jounin aka Mr. Jonesin pitämä paikka. Muutaman eri tahon suosittelemana valitsimme onneksi juuri kyseisen paikan saarelta. Muuten kokemus olisi voinu jäädä aika laihaksi ja erilaiseksi.

Guesthousessa ei ole sähköjä. Auringon laskettua ainoastaan ravintolaan tuotiin valoa generaattorin avulla. Baarissa istuttiin 20 ihmisen voimin suoraan tiskillä punaisten kiinalaisten kynttilöiden valossa. Samat kynttilät paloivat meidän bungalowin vessassa ja terassilla iltaisin. Kun baarissa istuessa tuli tarve päästä vessaan, lähdettiin porukalla polun varrella olevalle viidakkovessalle. Se oli siinä taivaan ja miljoonien tähtien alla ilman seiniä maa lattiana. Tytöille oli pönttö (lue istuinrengas puulaverin ja ison ämpärin päällä) ja pojille oma pisuaari.

Taskulamput ja hyttysmyrkyt ovat saarella kuumaa kamaa, otsalamppu aivan hittituote. Pimeällä kun ei saarella kannata astua askeltakaan. Guesthouse on viidakossa ja viidakko on koti aika monelle muullekkin kuin bungalowissa vieraileville reppureissaajille. Pyykkinarukin tuli hyvään käyttöön, onneksi pakkasimme mukaan. Kerronpa miksi: saaren metsissä asuu iso perhe isoja rottia. Ei ainoastaan ruokaa, ne haistavat myös hammastahnan, saippuat ja ne kynttilät. Siksipä ripustimme kaiken kattopalkkiin sillä narulla. Ja kyllä, kävi meillä silti yöllä vieraita.

Ja oikeastaan minua ei inhottanut yhtään mikään muu kuin pimeys. Kestää kauemman kuin muutaman päivän tottua siihen, että ei näe iltaisin yhtään mitään. Yöllä bungalowissa oli pimeämpää kuin haudassa, ja joka kerta kun piti nousta keskellä yötä vessaan manasin, että nousisi jo aurinko. Tottahan toki pelkäsin myös törmääväni niihin jonkin verran myrkyllisiin jättihämähäkkeihin, joiden kuvia pidempään saarella olleet näyttivät. Markusta inhotti eniten ajatus, ehkä polunkin vieressä luikertelevista, kuningas kobrista ja muista käärmeistä. Mutta hitto vie, mepäs ollaan oltu yötä ihan oikeassa viidakossa!

Raha ja massaturismi ovat vieneet mukanaan liian monta paratiisia maapallolta. Ei voinut muuta kuin kirota riippumatossaan, kun kuulin Koh Rongillekin suunniteltavan lentokenttää. Siis lentokenttää!! Ehkä jo viiden vuoden päästä saari on omistettu venäläisellä rahalla rakennetuille lomaresorteille ja kylpylähotelleille. Onneksi pääsimme saarelle ennen sitä. Toivottavasti ennen saaren tuhoa toisenkin kerran.

Rakkahin lomaterveisin Viivi

Millainen maa on Kambodza?

Ensimmäinen paikka tällä matkalla, josta ajattelin että tänne on pakko tulla takaisin, oli paratiisisaari Koh Rong. Nyt ajattelen oikeastaan sillä tavalla koko maasta. Kambodzassa on jotain puoleensavetävää, viehättävää, mutta samalla jotain kysymyksiä herättävää. Kaikki ei aukea viikossa, eikä kolmessakaan. Haluan tulla tänne vielä toistekin ja päästä taas vähän paremmin selville tästä maasta.

On olemassa Kambodzan kaupungit, ja sitten on olemassa loppumaton maaseutu. Päällystämättömien teiden reunoilla tönöttää neljän tolpan varaan rakennettuja puutaloja ja silminkantamattomiin riisipeltoa. Osa taloista on enemmänkin mökiksi tai majaksi kutsuttavia. Talot rakennetaan irti maasta sadekauden mukanaan tuomien mutatulvien vuoksi. Muuna aikana talon alle jäävää varjoa hyödynnetään keittiönä tai riippumatossa torkkumiseen. Lapset leikkivät tien vierustan mutalätäköissä ja kanoja ja lehmiä on joka pihalla. Yhdessä lammikossa mies seisoi lehmän kanssa ja pesi sitä liejusta. Se oli hassua, mutta jälkeen päin mietin, että ehkä juuri tuo lehmä oli valittu seuraavana aamuna teurastettavaksi ja ansaitsi siksi erityiskohtelun. Joka kylässä on ehkä yksi kauppa alle kymmenine myyntihyllyineen. Muutoin nämä maalaiset elävät edelleen vuonna 2013 omavaraistaloudessa.

Ei se paljon eroa kaupungeissakaan. Joka aamu ihmiset kantavat pelloilta suuret määrät kasviksia isoille markkina-aluille myytäviksi. Naiset tekevät perheen ruokaostokset varhain aamulla ennen kuin auringon paahtavat säteet valtaavat kaupungin. Myös Phnom Penhissä kanat juoksevat kaupungin laitaman talojen pihalla, eikä kadulla voi olla törmäämättä edes yhteen lehmään. Kaupungissa ihmiset asuvat kuitenkin suurimmaksi osaksi kerrostaloissa, ei pilvenpiirtäjissä, mutta muutaman kerroksen kerrostaloissa. Onnekkaaseen keskiluokkaan kuuluvilla perheillä on useampi kuin kaksi huonetta, eikä niiden lasten tarvitse tehdä töitä vaan voivat käydä koulua.

Luen parhaittaa Loung Ungin kirjaa First they killed my father, koska tunsin syyllisyyttä tulla tänne turistina tietämättä kunnolla maan karmivasta historista ja hirveistä asiosta joita ihmiset ovat kokeneet. Kirja kertoo yhden perheen tarinan pienen tytön silmin vuosina 1975-79 tapahtuneen kansanmurhan aikoihin. Pol Potin johtamien kommunististen punakhmerien valta-aikana maassa kuoli neljännes väestöstä nälkään, sairauksiin ja summittaisiin teurastuksiin. Punakhmerien tavoitteena oli luoda maahan utooppinen agraariyhteiskunta, jossa kaikki asuvat maalla, viljelevät yhteiseen ruokakippoon ja maa elää täysin riippumattomana muusta maailmasta. Kaupungit tyhjättiin, koulutetuista ja ”saastuttavaa” ulkomaalaistaverta omaavista hankkiuduttiin eroon, väestö siirrettiin maaseudulle pakkotyöhön, kaikki Pol Potia vastustavat tai ruokaa pelloilta varastavat tapettiin tai ne vain katosivat, sotilaat raiskasivat kylien tyttöjä mielivaltaisesti, nälän ja törkeän aliravitsemuksen vuoksi kokonainen sukupolvi jäi syntymättä, vahvimpia lapsia alettiin kouluttaa sotilaiksi jopa kahdeksan vuotiaina, lapset siirrettiin omille leireille propagandan syöttämistä varten, oikeita sairaaloita ei ollut, koska kaikki koulutuetut lääkärit ja hoitajat oli tapettu, ihmiset kärsi nälkää, mutta kaikki ruoka vaihdettiin silti Kiinassa aseisiin… En ole kuin puolessa välissä kirjaa ja voisin tehdä tästä kauheuksien listasta liian pitkän. Eikä voi edes sanoa että kaikki tämä tapahtui silloin joskus kaaaun aikaa sitten: mietin joka päivä täällä kulkiessani ja ihmisiä katsellessani, että kuinkakohan vanha tuokin oli niinä kauheina vuosina ja mitäköhän kaikkea se joutui kokemaan.

Ja silti. Ihmiset Kambodzassa ovat mielestäni ihanan sympaattisia, aitoja ja ystävällisiä. Niin monella on hassu pilke silmäkulmassa, sellainen mitä ei Thaimaassa näe. Kasvava turismi tekee monista ehkä vähän ahneita, mutta kusettamisen meininkiä täällä ei ole. Sallittakoon pieni ahneus: meille mitätön dollari on alle satasen kuukausipalkkaa ansaitseville iso raha.

En kestä näiden lasten ihanuutta. Tytöt ovat mustine hiuksineen ja isoine khmerien silmineen uskomattoman kauniita. Sisarukset pitävät toisistaan huolta ja vanhimmat kantavat pienimpiä ympäriinsä sylissään. Toivon, että näillä lapsilla on mahdollisuus haaveilla tulevaisuudesta siten kun meillä haaveillaan. Ikävä kyllä tiedän, että minusta tulee isona -leikkiä ei ole suotu näille lapsille. Joka kerta kun näen kadulla lapsen koulupuvussa tulen iloiseksi. Toisaalta länsimaalaisena kaiken saaneena olen väärä ihminen arvostelemaan paikallisten ihmisten köyhyyttä. Suurimmalla osalla täällä on kaikki se, mitä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen. Meillä jotka haaveilemme aina vain ja koko ajan enemmästä, ei vain riitä käsitys siihen. Totta kai pyytäviä käsiä on täällä paljon, mutta niin valmiiksi maailma ei koskaan tulekaan.

Kun katson turistin silmin tätä maata, on ruoka uskomattoman hyvää, aurinko paahtaa ahneemmin kuin missään muualla missä olen käynyt ja oleminen täällä on lähes naurettavan halpaa. Kahdella valuutalla oppii pelaamaan nopeasti: yksi dollari on 4000 rieliä ja alle dollarin vaihtorahan saa tonneina rielejä. Niille joille turismin ehdoille taipunut paikalliskulttuuri on kirosana, on Kambodza unelmien matkakohde vielä hetken. Niille jotka kaipaavat länsimaalaisia vaatemerkkejä ja vedettäviä vessoja, kannattaa mielummin mennä vaikka Kuala Lumpuriin tai sinne Phuketiin.

(Kuvat on Kampotin pienestä joenrantakaupungista, jonne tulimme eilen. Myös täällä ruoka on hyvää, ihmiset ystävällisiä ja lapset söpöjä, elämä seesteistä ja monet varmasti onnellisempia kuin keskiverto länsimaalainen.)

-Viivi

Siem Reap ja Angkorin temppelit

Lensimme Bangkokista Kambodzan pääkaupunkiin Phnom Penhiin huonosti nukutun lentokenttäyön jälkeen. Phnom Penhissä vietimme vain yhden yön ja heti aamun sarastaessa lähdimme bussilla kohti Siem Reapia, josta olimme varanneet muutamaksi yöksi majoituksen kavereidemme Villen ja Hannan kanssa. Bussimatka kesti noin kuusi tuntia päällystämätöntä tietä pitkin Kambodzan maaseutua. Itse Siem Reap yllätti meidät. Meidän Tuktuk -kuski kertoi sen kasvaneen kymmenessä vuodessa kourallisesta majapaikkoja yli 200 hotellin jatkuvasti kasvavaksi kaupungiksi. Odotimme kaupungin olevan vain ohikulkupaikka Angkorin-temppeleiden ollessa pääasia, mutta Siem Reap on täynnä hyviä ravintoloita, baareja ja markkina-alueita. Silti kaupunki on todella siisti ja viihtyisä.

Niin kuin niin moni muukin, saavuimme Siam Reapiin alunperin temppeleiden vuoksi. Nukuttuamme yön yli otimme tuktukin hotellin edestä kohti temppeleitä, matkaa sinne oli noin 8km. Saimme sovittua, että tuktuk kuljettaisi meitä koko päivän temppelialueella vain 15$ päivähintaan. Käveleminen temppeliltä toiselle ei kannata pitkien välimatkojen vuoksi: alue on 400 neliökilometriä ja se pitää sisällään jopa 1000 temppeliä. Juuri alueen laajuuden takia sanotaan, että yhdessä päivässä ei ehdi temppeleihin tutustumaan riittävästi. Lipunmyynnistä sai ostettua joko päivän, kolmen päivän tai viikon pääsylippuja.

Kun saavuimme ensimmäiselle temppelille Angkor Watille oli näkymä todella hämmentävä. Keskeltä viidakkoa nousi suuren ostoskeskuksen kokoinen kivistä kasattu näyttävän näköinen rakennelma vallihautojen ja suurien muurien ympäröimänä. Uskomattoman tuntuisen tästä asiasta tekee se, että kivet on kannettu noin 60km päästä ilman nykyaikaisia nostureita tai rekka-autoja, norsujen ja bambukeppien avulla. Angkor Wat on ollut aikanaan kaupungin suurin ja tärkein temppeli, ja sinne on mm. haudattu kuningas perheineen.

Angor Watin lisäksi kiersimme kaksi muuta isoa temppeliä. Kaikki kolme poikkeavat toisistaan niin merkitykseltään kuin rakennustavaltaankin, mutta ovat kuitenkin jotenkin niin samanlaisia. Osan alueen temppeleistä on viidakko syönyt sisäänsä ja moni niistä on osittain vain kasa kiviä. Eri rahoittajien ja eurooppalaisten argeologien avulla aluetta kuitenkin kunnostetaan pala palalta, kivi kiveltä.

Angorin temppelit on jotain, mihin verrattavaa emme ole koskaan nähneet. Yksikään patsas, kaiverrus tai pylväs ei ole paikallaan sattumalta. Jokaisella on tehtävänsä joko jumalien tai kuninkaan suojelijana tai viihdyttäjänä, tai vain symbolisoimassa aikaansa tai kuvaamassa tarinoita siitä. Kiersimme päivän aikana kolme tunnetuinta temppeliä, ja ajoimme ohi usean muun. Se riitti antamaan kokonaiskuvan tuosta uskomattomasta kivisestä valtakunnasta. Paikka oli todellakin kokemisen arvoinen, mutta meille yhden päivän kestävä kierros Angkorissa oli tarpeeksi.

-Markus