Kauan odotettu Bali

Kuala Lumpurista lensimme Balille Indonesiaan Air Aasialla. Kolmen tunnin lentomatka meni nopeasti musiikkia kuunnellessa ja Sudokua täytellessä. Ennen kuin edes huomasimme alkoi Indonesian kaunis saaristo näkyä lentokoneen ikkunasta.

Lentokentältä meidän guesthouselle matkatessamme ensimmäisenä yllätti se, miten koko etelä-Bali näyttää elävän surffauksesta. Vaikka tiesimme paikan olevan suosittu juuri surffauksesta, emme olleet etukäteen ymmärtäneet sen kokonaisvaltaisuutta etenkin Kutan alueella. Taksimatkalla näimme valehtelematta kymmeniä surffaukseen erikoistuneita liikkeitä (RipCurl, Quiksilver, ROXY yms), ja joka paikassa ihmiset kävelevät surffilaudat kainalossa. Kuten joka paikasta saa kuulla, on saari täynnä Australialaisia. Meidän mielestä se ei ollut läheskään niin häiritsevää, koska aussithan ovat äärettömän hyväntuulista porukkaa, ja huutelevat hyvät huomenet kadulla ventovieraallekin ja jaksavat huudattaa katukauppiaita vitseillään.

Varasimme guesthousen ( tai home stayn kuten Balilla pääasiassa sanotaan) Legian beachin läheisyydestä, Kutan ja Seminyakin välistä. Valinta majapaikan suhteen osoittautui todella hyväksi ja yövyimmekin kokonaiset kolme viikkoa samassa paikassa, lukuunottamatta kolmea yötä jolloin kiersimme saarta. Majoitukseen kuului aamupala kahvin kera, jonka saimme nauttia joka aamu terassilla kirjaa lukiessa. Tästä tulikin aamurutiini jota odotti jo nukkumaan mentäessä. Lisäksi Legianin alue on Kutaa hieman rauhallisempaa ja edullisempaa aluetta, mikä sopi meille hyvin.

Nyt itse asiaan: surffaukseen, jonka takia Balille tulimme. Varasimme päivän mittaisen surf-opetuksen guesthousesta. Ensimmäiseksi valitsimme laudat. Harjoituslaudat muistuttavat ennemmän kanootteja, jotka on päällystetty vaahtomuovilla, kuin surffilautoja, mutta näillä on hyvä aloittaa. Nopean kuivaharjoittelun jälkeen (kuinka laudalle tulisi nousta ja milloin on hyvä aika ”meloa” aaltoon vauhtia) siirryimme veteen harjoittelemaan asiaa käytännössä. Viivi kokeili ensimmäisenä ranta-aallossa laudalle nousemista, ja pääsikin ensimmäisellä pystyyn ja lautaili rantaan saakka kuin vanha surffaaja. Tämä lisäsi hieman paineita minulle, olinhan puhunut jo monta kuukautta kuinka surffaus ei varmaan ole edes vaikeaa kun on harrastanut muita lautailulajeja. Heti ensimmäisen tunnin, vedessä kahlaamisen ja aaltojen läpisukelluksien jälkeen tajusimme miten raskasta surffaus voikaan olla.

Ensimmäisen päivän surf-opetuksien jälkeen vuokrasimme laudan viikoksi. Balille surf-matkaa suunnittelevalle tietoisku: laudat kannattaa vuokrata Poppies 1 tai Poppies 2 kaduilta tai näiden läheisyydestä. Laudan vuokraaminen on näin yli puolet halvempaa mitä rannalta. Viikko meillä meni nopeasti päivät surffatessa ja rannalla loikoillessa. Vasta jälkikäteen tajusimme, että juuri tämän viikon aallot eivät olleet parhaita surffaukseen. (Johtopäätöksen olisi voinut tehdä jo siinä vaiheessa, kun kukaan homman oikeasti hallitseva ei niinä päivinä aalloille lähtenyt…) Siltä se kieltämättä tuntuikin: aaltoja voi hyvin verrata pesukoneen linkous -toimintoon. Yleensä surf-sessio päättyikin siihen, että raahauduimme väsyneenä ja kiukkuisena rantaan aalloissa pyörimisen tuloksena, suu ja silmät täynnä hiekkaa.

Ekan viikon jälkeen vuokrasimme vielä uudestaan laudan kahdeksi päiväksi ja juuri tällöin aallot olivat parhaimmillaan. Voi jopa ylpeänä sanoa, että tuli muutama aalto ihan surffattua. Tällöin myös sai koko lajiin hieman paremman käsityksen: aika ei mennyt vaan aalloista selviämiseen, sukeltamiseen ja uimiseen, vaan laudan päällä pystyi uiskentelemaan ja odottelemaan rauhassa sopivaa aaltoa. Lajista jäi loppujen lopuksi hyvä fiilis. Tätä me tulemme vielä kokeilemaan uudestaan ja toivottavasti silloin aallot olisivat hieman suokeammat meitä kohtaan. Haaveilin jo oman surflaudan ostamista, en vaan vielä löytänyt sille käyttötarkoitusta suomesta. 😉

-Markus

Kuala Lumpur

Vaikka Ho Chi Minh City onkin kehittynyt kaupunki, alkoi tässä vaiheessa reissua kaivata jotain tuttua ja länsimaalaista. Kaipa se toisin sanottuna tarkoitti tuttuja kauppoja ja shoppailua. Ja sitä, että käy aamulla suihkussa, laittaa siistit vaatteet päälle (ei hikistä toppia tai rantamekkoa), harjaa hiukset ja MEIKKAA. Suunnittelimme myös take away –kahvien juomisesta puistossa siinä vaiheessa, kun jalat tarvitsee taukoa kauppojen kiertelystä. Siksipä varasimme Kuala Lumpuriin kokonaisen viikon, eikä se ollut yhtään liikaa. Se tarjosi juuri sen, mitä siltä kaivattiinkin.

Lensimme siis Air Asialla HCMC:stä Kuala Lumpuriin. Kuala Lumpurissa on halpalentoyhtiöille oma terminaali, josta saa super halpaa mäkkiruokaa, ja josta pääsee yhtälailla helposti suoraan Kuala Lumpurin päärautatieasemalle bussilla. Pääsee sinne junallakin, mutta se maksaa 35 ringitiä siinä missä bussi 8. Sieltä KL Sentralista oli vain yhden metropysähdyksen matka meidän guest houselle, joka oltiin varattu China townista.

Kuala Lumpurissa on siis julkinen liikenne! Meidän ei tällä kertaa tarvinnut vuokrata skootteria, vaan ajelimme metrolla ja monorailillä. Latasimme touch & go –korteille viikon liput, mikä helpotti liikkumista  ja teki siitä aika paljon halvempaa. Tosin tällainen lippujärjestelmä on Kuala Lumpurissa ilmeisen uusi, joten hermoja koeteltiin lipun latauspaikkaa etsiessä. Koko viikon aikana emme nähneetkään muiden turistin kulkevan kuin kertalipuilla.

Kaikkien pitäisi joskus kokeilla pärjätä ensin muutama kuukausi vain repullisella vaatteita, ja sitten lähteä ostoksille suurkaupungin vaatekauppoihin. Ostaminen tekee onnelliseksi! Kiertelimme monta päivää jättimäisissä KL Suriassa ja Pavillionissa, pyörähdimme myös Farenheitissa ja Beryaja Time Squarella ja ostimme bussin vähän kauempana sijaitsevalle Sunshine Pyramid –ostoskeskukselle. Istuimme myös kahvilla Petronas towersien juurella ja kävelimme ympäri keskustaan rakennettua puistoa. Myös China townissa sijaitseva, täynnä koruja, laukkuja, tauluja, vaatteita ja tuliaskrääsää oleva Central Market tuli kierrettyä ympäri. Eikä kaupungissa voi tietenkään käydä juomatta Traders hotellin skybarissa sikahintaisia oluita ja nauttimatta valaistujen pilvenpiirtäjien täyttämästä maisemasta.

Kaupungilla kiertelyn lisäksi teimme yhtenä päivänä visiitin Batu luolille. Sinne pääsee KL Sentralista noin puolessa tunnissa junalla. Luolat on tunnettuja niiden sisällä olevasta hindutemppelistä, jossa pidetään vuosittain jotkut tosi isot seremoniat. Silloin sinne saapuu niin paljon hinduja ja turisteja ympäri maailman, että en haluaisi olla paikalla. Nyt paikka oli kiva vierailla. Alla olevassa kuvassa näkyvä patsas on myös omassa luokassaan maailman suurin. Monet kritisoivat paikkaa sen satojen apinoiden vuoksi. Meidän ne antoivat olla ihan rauhassa, mitä nyt olivat vähän kiinnostuneita kädessä roikkuneesta pussista, joka niille merkitsee varmasti automaattisesti ruokaa.

Me tykättiin Kuala Lumpurista tosi paljon! Ehkä se ei ole mikään varsinainen kaupunkilomakohde, mutta hyvä läpikulkukaupunki kyllä. En tiedä mitä kaupungilla olisi tarjota kulttuurin puolelta, mutta ainakin sieltä puuttuu ihanat ravintolat ja kahvilat katujen varsilta, mitä jokainen Euroopan kaupunki taas on pullollaan. Me syötiin pääasiassa ostoskeskusten food courteilla halpaa aasialaista, koska ei haluttu käyttää puolia päivän budjetista yhteen päivälliseen.

Markuksen äiti lensi viikon lopulla Kuala Lumpuriin, ja jatkoimme seuraavana päivänä bussilla Cameron highlandin teeviljelmille, ja sieltä edelleen Langkawille ja Penangille.

Aurinkoa Suomeenkin lumia sulattamaan!

<3: Viivi

Cameron highlands, Langkawi & Penang

Cameron Highlands

Suuntasimme Kuala Lumpurista kohti Langkawia Cameron Highlandsin kautta. Bussimatka kesti sinne noin viisi tuntia, joten Cameron Highlands sijaitsee juuri sopivasti puolivälissä matkaa Langkawille. Kyseessä on pieni kylä korkealla vuoristolla, joka elää sen ympärille levittäytyvillä laajoilla teeviljelmillä. Maisemat ovat uskomattoman upeat. Kumpuilevat viljelmät muistuttavat tunnelmaltaan Taru Sormusten Herran Kontua.

Varaamamme guesthousen respasta alettiin saman tien tarjoamaan meille kaiken maailman opastettuja kiertoajeluita teeviljelmille, perhostalolle ja mehiläistarhoille. Kun sanoimme, että lähtisimme jo seuraavana päivänä, eikä siksi ehditä osallistua sellaisille, saimme vastineeksi toteamuksen ”so you came here for nothing”. Olimme täysin eri mieltä.

Ensi töiksemme kävimme idyllisen kylän (joka erehdyttävästi tuo mieleen Englannin maaseudun) pääkadulla iltapäivä teellä ja kotitekoisilla sconsseilla. Sitten lähdimme omatoimiselle kävelyretkellä kohti teeviljelmiä. Onni, ettemme ottaneet autokyytiä tuolle viiden kilometrin matkalle: voi olla että luonnosta ja maisemista nauttiminen ei olisi onnistunut yhtä hyvin. Vuoristoilma oli jotain aivan muuta, kuin mihin olimme matkan aikana totutelleet. Aivan teeviljelmien kupeessa sijaitsee kiva kahvila, josta saa tilattua erilaisia paikallisia teitä. Juotiin pannulliset, käveltiin teepuskien seassa ja ostimme kaupasta lisää teetä. Viiden kilometrin kävelymatkalla takaisin keskustaan totesimme, että saimme Cameron Highlandsista täten irti juuri kaiken sen, mitä olimme ajatelleetkin.

Langkawi

Cameron Highlandsilta ei mene suoraa bussiyhteyttä kuin Penangille, joten jouduimme ottamaan kalliimman minibussin. Kyyti oli yksi hirveimmistä koko matkalla kuskin niin kovasti yrittäessä tappaa meidät kaikki kaahaamalla mutkaisilla vuoristoteillä. Neljä tuntia myöhemmin saavuimme kuitenkin satamaan juuri sopivasti puoli tuntia ennen seuraavan laivan lähtöä Langkawin saarelle.

Meidän hotelli sijaitsi kävelymatkan päässä Cenang beachistä, mikä on kyllä hieno ranta. Ainakin tuolloin länsirannikolla merivesi oli tosi lämmintä, mikä usein tarkoittaa meduusoja. Se ehkä vähän häiritsi uimista. Muutenkin hotellin isot uima-altaat vetivät puoleensa useimpina päivinä: hiekasta kun oli nautittu jo aika paljon.

Parasta Langkawillakin oli vuokrata skootterit. Saari on todella vihreä ja korkeuserot ovat suuria. Tietkin ovat hyvässä kunnossa. Aamupäivästä huristelimme kuuluisalle kaapeliradalle. Korkeanpaikankammoisena en ihan tarkkaan tiennyt, mihin sitä tuli lähdettyä. Aivan järkyttävää kyytiä sanonpa vaan! Tuli riiputtua helkkarin korkealla pelkän vaijerin varassa! Asenteeni on kuitenkin se, että pelkäämällä ei uutta koe. Ja tavallaan voin sanoa, että nyt on yksi pelko selätetty. Mahtavaa!

Korkeuksista palattua ajelimme isoa vesiputousta katsomaan, joka oli näin sadekauden ulkopuolella kuivunut. Varmasti vielä hienompi nähtävyys, kun vesikin virtaa. 😉 Päivä oli niin älyttömän kuuma, että jatkoimme vielä matkaa Tanjung Rhu -rannalle, jota Trip Advisorissa kovasti kehuttiin. Ja olihan se upea. Lähes turistivapaa valkohiekkainen ranta. Uimme ja joimme tuoreet kookosvedet. Päivä oli kaikin puolin mukava, ja Langkawi oli yksi parhaimmista paikoista kruisailla skoottereilla.

Vietimme Langkawilla yhteensä kuusi päivää, minkä jälkeen siirryimme lautalla Penangin saarelle.

Penang

Penangilla ei ole yhtä paljon turismia kuin naapurisaarella. Paikalliset kylläkin lomailevat siellä paljon, ja ilmeisesti Malesiassa jyllää parhaillaan investointibuumi ja kaikki kenellä vain rahaa riittää haluavat ostaa lomaasunnon Penangilta. Meidän hotelli oli ihan rannalla, mutta kaikki muu oli bussimatkan päässä. Hotellin edessä oli pysäkki, ja halvalla pääsi kulkemaan minne vaan.

Iltaisin kävimme ostoskeskuksella, food courtilla ja iltamarkkinoilla. Yhden päivän vietimme saaren pääkaupungissa Georgetownissa, mikä on Malesian toiseksi suurin kaupunki. Ihan hirveästi siellä ei ole nähtävää, mutta tulipahan käveltyä.

Jos Langkawilla parasta oli skootterilla ajelu, niin Penangilla se oli vierailu Spice Gardeniin. Otimme opastetun kierroksen puutarhaan, ja saimme tietää paaljon mausteista ja yrttikasveista. Oppaanamme toiminut vanha herra tuntui luottavan yrttien parantavaan vaikutukseen asian kuin asian kohdalla. Oli kyse päänsärystä, korvakivusta, vatsavaivoista, miehisestä kyvykkyyden heikkenemisestä, syövästä tai epäsäännöllisestä kuukautiskierrosta, aina löytyy yrtti tai mauste vaivan hoitoon. En ihan lähde siihen mukaan, mutta kiinnostus kyllä heräsi. Kierroksen jälkeen shoppailimme Arjan kanssa hurahtaneina mausteita paikan kaupasta.

Malesian sisäiset lennot ovat todella halpoja (Maleysian airlines 40€), ja siksipä bussimatkan sijaan suhahdimme tunnissa Kuala Lumpuriin Arjan loman lähestyttyä loppuaan. Arjan lähdettyä takaisin Suomeen, me vietimme pari päivää kaupungissa ja lähdimme sitten kolmeksi viikoksi Balille. Ei olisi uskonut, että vieläkin jaksoi innostua jostain niin paljon. Yli kuukausi lomaa jäljellä!

Bali roadtrip part 1: Jatiluwih ja Lovina

Tässä on nyt muutama päivä jo totuteltu Suomessa olemiseen. Säähän on vielä sopeutuminen, eikä sitä arkeen sujahda niin helposti näin pitkän matkan jälkeen. Ihan pöllämystyneenä tässä vielä ollaan. Mutta mikäpäs sen kivempaa kun julkaista viimeiset jutut reissusta kotoa käsin: saa vielä hetkeksi uppoutua maailman ihanimpaan matkaan. (Vaikka kyllä rantakuvien katseleminen nyt jo vähän kirpaisee… ;)) Siispä…

Kun oltiin vähän yli viikko koitettu surffata Legianilla ja tutustuttu siihen alueeseen, laitettiin skootterin tankki täyteen neljän päivän Bali-kierrosta varten. Tarkoitus oli lähteä heti auringonnousun aikaan, mutta jo illalla siirsimme herätystä tunnilla eteenpäin, ja loppujen lopuksi kello yhdeksän päästiin lähtemään. Suunnitelmat oli suurpiirteiset, eikä mitään majapaikkoja oltu varattu etukäteen.

(Maisemia matkan varrelta)

Ensimmäisen yön suunnittelimme kuitenkin viettävämme ihan saaren pohjoisrannikolla Lovinassa. Sinne kulkee Kutalta lähes suoraan iso tie. Sen varrelta poimimme turistikartan avulla muutaman pysähdyksen matkan varrelle. Vaikkakaan matkaa ei yhteensä ollut kuin kuutisenkymmentä kilometriä, tiesimme että sen ajaminen skootterille ei ihan yhteen soittoon onnistu.

Ensimmäisenä poikkesimme reitiltä Jatiluwihiin Balin laajimmille riisiviljelmille. Upeiden maisemien lisäksi muuta nähtävää siellä ei ole. Horisonttiin nousevia ja pilviä hipovien vuorten kehystämiä riisiviljelmiä katsellessa ei uskoisi olevansa vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Kutan surffituristivilinästä. Nopeasti pääsee ihan eri maailmoihin. Joimme kahvit ja otimme kuvia, ja lähdimme ajamaan takaisin päätielle. Melkein heti tummina roikkuvat pilvet repesivät sateeksi. Luovutimme aika pian kirkastumisen odottamisen suhteen ja ajoimme sateessa lähimmälle Warungille (paikallista ruokaa edullisesti tarjoava ravintola) syömään. Sateen edelleen jatkuessa poikkesimme myös meidän pelastukseksi kohdalle osuneeseen sadeviittakauppaan. Tässä vaiheessa olimme nimittäin nousseet tietä pitkin jo aika korkealle, joten sateen lisäksi ilma alkoi olla aika viileää, eikä niissä olosuhteissa ajaminen synnytä kuin valitusta ja nenän vuotamista.

Pian Jatiluwihistä matkan jatkuttua tie alkoi nousta yhä korkeammalle ja muuttua vuoristotieksi. Korkeimmilla kohdilla ajettiin kirjaimellisesti ihan pilvessä. Maisemat ovat upeita ja pikku kylät matkan varrella sympaattisia. Tie kulkee myös Beratanin tulivuorijärven ohi. Sateen jäljiltä veden päällä leijaili usvaa, joten koko paikka näytti jotenkin mystiseltä. Alunperin meidän tarkoituksena oli myös käydä katsomassa Balin korkeinta vesiputousta Gitgitiä, mutta sen ohi ajettaessa emme millään jaksaneet pysähtyä ja lähteä rämpimään kostealle polulle. Ensi kerralla sitten!

Singarajaan saavuttaessa ja liikennevaloissa odottaessa viereistä skootteria ajava mies huikkasi olemmeko matkalla Lovinaan. Kun sanoimme että sinnepä juuri, antoi hän erään homestayn käyntikortin. Seuraavissa valoissa tiedustelimme hintaa, ja kun kaikki kuulosti hyvältä, ajoimme miehen perässä rannalla sijaitsevalle majapaikalle. Ilta meni matkasta puutuneiden takapuolien lepuuttamisessa ja spagettia syödessä rannalla. Kävimme myös katsastamassa Lovinan menopaikat, ja hiljaista oli. Rannassa on kivoja ravintoloita, siellä ja pääkadulla perus turistikrääsää myyviä putiikkeja ja muutama tasokkaampi käsityöläiskauppa. Siinäpä se oikeastaan oli ja lisäksi joka paikassa oli tosi hiljaista.

Paikka on kuitenkin tunnettu delfiineistä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun elämän aikana on tullut edes mahdollisuus nähdä delfiinejä luonnossa. Siksipä varasimme aamuksi delfiiniretken. Parhaiten niitä näkee aamuisin, joten ylös piti nousta ennen kuutta. Samalla tuli nähtyä upea auringonnousu. Ajoimme veneellä aika kauan ja saavuimme lahden poukamalle noin viidenkymmenen muun veneen kanssa. Varmaan puolisen tuntia katselimme ainoastaan edes takaisin päristäviä veneitä. Aina kun joku kuvitteli näkevänsä delfiinin, lähti kaikki muut veneet kilpaa siihen suuntaan. Ehdimme jo todeta ääneen, ettemme haluaisi olla osa tälläistä turismista syntynyttä älyttömyyttä. Delfiinitkin nauravat! Lähdettyämme lahdelmalta pois takaisin päin, pääsimme onneksi näkemään ison delfiinilauman. Sitä oli todistamassa vain muutama vene meidän lisäksi. Delfiinit pomppivat useampaan kertaan pintaan. Meidän vene ei koskaan osunut aivan viereen, mutta tulipahan niitä delfiinejä nähtyä loppujen lopuksi. (Ainut kunnon otos on alla oleva Markuksen puhelimella otettu kuva.) Retkeen kuului myös snorklailua, mikä oli ihan turha juttu. Korallit olivat kuolleita ja aamusta veden pinta oli täynnä pikku meduusoja. Aika nopesti lähdettiin takaisin rantaan.

Oli aika mahtavaa olla niin aikaisin hereillä. Söimme aamupalan rannalla, pakkasimme (aika mukavaa kun pakkaaminen tarkoittaa muutaman tavaran heittämistä pikku reppuun
rinkan täyteen sullomisen sijaan) ja lähdimme ajelemaan rantaa pitkin kohti itärannikon Tulambenia.

-V

Vietnam yhdessä isossa pähkinänkuoressa

Terveiset Kuala Lumpurista. Kirjoitellaan juuri Starbucksin terassilla ja syödään maailman parasta pretzeliä. Meidän matka on jatkunut viime kirjoituksesta Vietnamin kautta Malesiaan. Ehdittiin jo käydä Langkawilla ja Penangilla, ja tämä on jo itseasiassa toinen kerta Kuala Lumpurissa. Huomenna lennämme heti aamusta kolmeksi viikoksi Balille. Blogin kirjoittamisen suhteen me olemme kehittäneet uudenlaisen strategian (kyllä, kylmä olut ja terassi kuuluu suunnitelmaan), mutta nykytilan korjaamiseksi Vietnam mahdutetaan yhteen kirjoitukseen.

Kambodzasta matka jatkui siis kohti Vietnamia veneen kyydillä Mekong-jokea pitkin. Matka raja-asemalle vei neljä tuntia, josta passien leimaamisen jälkeen matka jatkui vielä muutaman tunnin Vietnamin puolelle Chau Dociin. Jokimatka oli ensimmäinen ja vielä ainoaksi jäänyt järjestetty retki, mille olemme matkan aikana osallistuneet. Pakettiin kuului jokilaivamatka, yöpyminen Chau Docissa kelluvassa hotellissa, seuraavana aamuna aamiainen, opastettu kierros kelluvassa kalastajakylässä, luolatemppelissä vierailu, sekä bussimatka Ho Chi Minh Cityyn. Järjestetty matka oli ihan kiva, mutta paljon mielummin matkustamme omatoimisesti. Sitä paitsi bussissa on tullut muutenkin istuttua niin paljon, että laivamatka oli kivaa vaihtelua. (Ensimmäiset kaksi kuvaa kelluvasta kylästä, ja seuraavat kaksi samasta kylästä joen uoman varrella.)

HOI AN

Ho Chi Minh Cityssä olimme vain yhden yön ja seuraavana iltana lähdimme kohti Hoi Ania. Välimatka on sen verran pitkä, että bussilla sen matkustaminen olisi ollut yhteen soittoon aika tuskallista. Junallakin matka kesti noin 16 tuntia, mutta meni yllättävän kivuttomasti makuuvaunussa Greyn Anatomiaa katsoessa ja nukkuessa. Junamatkasta meillä ei ollut etukäteen mitään odotuksia, joten pakkasimme mukaan omat ruuat ja vessapaperit. Hyvä niin. Juna ei ollut aivan VR:n tasoinen, mutta matka oli kiva kokemus ja takaisin Ho Chi Minh Cityyn tultiin samaa reittiä. Maisemat Vietnamin maaseudulla ovat uskomattomat. Juna saapui Danangin asemalle, josta matka pimeällä taksilla Hoi Aniin kesti vielä noin puoli tuntia.

Hoi An on paikka josta kuvia nähdessä ajattelee, että onpas hienon näköistä, ja sitten paikan päälle ehdittyä saa onnekseen ajatella kaiken olevan vielä hienompaa kuin kuvissa. Tunnelma on se, mitä ei koskaan saada kuviin niin täydellisesti tallennettua.

Hoi An on Vietnamin kaupungeista se, jossa vanha alkuperäiskulttuuri on säilynyt parhaiten. Joenvarren molemmin puolin levittäytyy autoton vanhakaupunki. Pikku kaupat on enimmäkseen täynnä paikallista posliinia ja käsin tehtyjä paperilyhtyjä I ❤ Vietnam paitojen sijaan. Ja se ruoka! Ihan sama mihin niistä tunnelmallisista ravintoloista päättää jäädä syömään: ruoka on aina ihan tajuttoman hyvää. Iltaisin mummot ja pikkutytöt myyvät veteen laskettavia toivomuskynttilöistä. Joka paikka puhkeaa täyteen värikkäitä paperilyhtyjä ja siltaa koristavat lohikäärmeet syttyvät valoon.

Kaupunki elää räätäli- ja suutariliikkeistä. Itse teetätin varvassandaalit nahasta kahdeksalla eurolla. Sopii jalkaan niin kuin valettu. Jos matka ei tästä enää jatkuisi, olisin ihan varmasti teetättänyt myös juhlamekon parilla kympillä. Mallikappaleet oli oikeasti yhtä hienoja kuin mekot Zarassa, paremmin tehtyjä vain.

Meillä kävi tosi huono tuuri sään suhteen. Matkan ainoat sateet osuivat kaikille niille päiville, jotka olimme Hoi Anissa suunnitelleet makaavamme sen upealla rannalla ja hotellin uima-altaalla. Niinpä söimme paljon Snickersejä ja luimme kirjoja, poljimme hotellin pyörillä joka ilta vanhaan kaupunkiin syömään, ja aina sateen tauotessa kävimme lenkillä.

Yksi parhaista jutuista Hoi Anissa oli kokkauskurssi. Päivä alkoi paikallisiin ruokamarkkinoihin tutustumalla ja jatkuin neljän ruokalajin kokkaamisella. Vietnamilaisesta keittiöstä voisi kirjoittaa ihan oman postauksensa. Ruoka valmistetaan ainoastaan tuoreimmista raaka-aineista, mitään ei kärvistetä eikä hauduteta kermassa ja voissa, kalakastikkeen lisäksi maustamiseen käytetään kymmeniä eri mausteita ja aina tuoreita yrttejä, kalaa syödään paljon ja rakkautta ruokaa laitettaessa ei säästetä. Kurssin reseptit tulee käyttöön myös kotona!

Hoi Anista jäi sellainen olo, että sinne on vielä joskus palattava.

HO CHI MINH CITY

Skoottereiden luvattu valtakunta. HCMC on miljoonakaupunki ilman toimivaa joukkoliikennettä, joten liikenteessä pörrää tuhansia ja tuhansia skoottereita. Se on ensimmäinen asia, mitä kaupunkiin tullessa huomaa. Muuten HCMC oli positiivinen yllätys. Joka paikassa on todella siistiä. Hienoja ostoskeskuksia, paljon kahviloita ja siistejä puistoja.

Yhtenä päivänä vuokrasimme skootterin ja sulauduimme liikenteeseen. Kun kerran Vietnamissa ollaan, pitäähän sen sotahistoriaan tutustua. Todellakin vierailemisen arvoinen oli War Remnants Museum. Ja hiljaiseksi veti kaikki ne kuvat ja kirjoitukset Amerikan sodasta (kuten paikalliset Vietnamin sotaa kutsuvat). Independence Housen edessä kävimme ottamassa kuvan, mutta sisälle mennään sitten ensi kerralla. Muuten kaupunkiin tutustuminen tapahtui pitkälti ydinkeskustassa kävellen.

Koska emme halunneet maksaa Vietnamiin viisumia, vietimme siellä vain kaksi viikkoa. Toisaalta matkasuunnitelmassakaan ei olisi ollut sen enempää aikaa. Vietnam on todella pitkä maa, eikä sitä tuon enempää kahdessa viikossa ehdi koluta. Me kun emme halua hypätä paikasta toiseen parin päivän välein. Vietnamista jäi kuitenkin niin hyvä kuva, että toivottavasti sinne pääsee toistekin. Pääkaupunki Hanoita kehutaan paljon, ja kuuluisa Halong Baykin jäi näkemättä. Verrattuna Kambodzaan, on Vietnam paljon vauraampi maa. Luonto on todella kaunista ja maa lähes täyteen kansoitettu. Ihmiset ovat ystävällisiä, ja jotta ei vain toisteltaisi itsenämme niin kerrottakoon, että ruoka on täydellisen hyvää! Sinne vain!

Ho Chi Minh Citystä (jota paikalliset muuten vieläkin kutsuvat Saigoniksi) lensimme Air Asialla Kuala Lumpuriin. Ja matka jatkuu!

<3: V & M

Phnom Penh

Viimeiset kolme päivää Kambodzassa vietimme pääkaupungissa Phnom Penhissä. Kampotista sinne kesti vajaat kolme tuntia kaahaavan minibussin kuljettajan kyydissä.

Phnom Penh ei ole kovin länsimaalainen kaupunki. Ainakaan vielä. Joen varren kävelytietä pitkin voi toki kävellä kuin Pariisissa konsanaan, ja jokea reunustaa lukuiset kivat ravintolat, pikku putiikit ja hienot hotellit. Kuitenkaan kaupungissa ei ole ostoskeskuskulttuuria, ja ruokakin ostetaan edelleen markkinoilta kokonaisten kanojen ja perkaamattomien kalojen muodossa. Julkinen liikenne puuttuu tyystin, ja lähes jokainen kaupungin 1,5 miljoonasta asukkaasta kulkee paikasta toiseen omilla skoottereillaan. (Siellä seassa mekin omalla jalkavaihteisella mopollamme luovimme.) Mango on Adidaksen lisäksi ainut länsimaalainen ketjuliike mihin törmäsimme. Sekin edusti pikemminkin luksus vaatekauppaa kuin halpaa ketjuliikettä. Ja mikä merkittävintä: ei yhden yhtä Mc Donaldsia. Kuten muuallakin Kambodzassa, tulee asian laita varmasti olemaan kymmenen vuoden kuluttua aivan eri. Ja jo nyt paikallisessa nuudeliravintolassa meidän viereisessä pöydässä pelattiin iPhonella Haydaytä.

Vaan kuka länsimaalaisuutta kaipaakaan. Yksi parhaimmista kokemuksista kaupungissa oli syödä paikallisten katuravintoloissa. Sen lisäksi kävimme Central Marketissa ostoksilla, viikonlopun iltamarkkinoilla syömässä, kävelimme ohi Kuninkaan linnan ja Wat Phnomin temppelin. Niin ja tietenkin kävimme The Killing fieldseillä eli Kuoleman kentillä ja Toul Slengin vankilamuseossa (Sieltä alla olevat kaksi kuvaa. enempää ei huvita tänne niistä paikoista ladata kuvia. Joukkohautoja, luukasoja, kuvia kidutukseen kuolleista ihmisistä, pimeitä vankilakoppeja… Voitte itse kuvitella.)

Molemmat ovat paikkoja, joissa kaikkien Phnom Penhissä kävijöiden tulisi vierailla. Vaan on se rankkaa. Kuoleman kentät, oikeammalta nimeltään Choeung Ek, on paikka, jossa tuhannet punakhmerien vangit vuosina 1975-79 murhattiin. Paikalla on niin synkkä menneisyys, että en sen yksityiskohdilla halua tässä mässäillä. Ja eipä yhtään sen kevyempi paikka vierailla ole se itse vankilakaan. Molemmat paikat tekivät ihan hirveä surulliseksi.

Loppukevennykseksi vähän lisää paikallisesta liikennekulttuurista. Tosiaan Phnom Penhissäkin vuokrasimme skootterin. Se on ehdottomasti halvin ja kätevin tapa nähdä paikkoja. Siis mikäli uskaltautuu sinne liikenteen sekaan. Liikennesäännöt ovat enemmänkin tilanteesta kuin laista riippuvaisia. Oikealta tulevia ei väistetä. Eikä vasemmalta tai edestä tulevia sen enempää. Phnom Penhissä sentään pysähdytään liikennevaloihin: Sihanoukvillessä se on kuulemma paras tapa saada aikaan peräänajo. Risteykseen tullaan torvi pohjassa, ja sillä korvataan hidastaminen ja sivuille katsominen. Liikennevaloissa samalla taktiikalla ilmoitetaan kaikille muille sadalle skootterille, että mää tuun täältä. Tärkein aisti täällä ajelevalle on siis kuuloaisti näköaistin sijaan. Mikäli se vielä toimii muutaman tunnin jälkeen. Hatun nosto Markukselle, joka piti meidät hengissä ja puikkelehti liikenteen seassa yhtä ketterästi kuin paikalliset.

Muutama päivä sitten meitä hieman kyllä nauratti Iltalehden juttu miehestä, joka oli käynyt kanssa-autoilijan päälle suututtuaan tööttäilystä.

Täältä Kuala Lumpurin ostoskeskuksilta terveisiä lähetellen Viivi

Reppureissaamisesta

Tehdessäni viimeistä sukellustani Koh Taolla, juttelin veneellä meidänkin open water -kurssilla avustaneen, dive masteria suorittavan turkkilaisen miehen kanssa. Arrol oli ennen Koh Taolle sukelmaan saapumistaan matkustanut jo ainakin Intiassa ja muualla Thaimaassa usean kuukauden ajan. Kerroin käyneeni Turkissa useammankin kerran. Totesimme molemmat Alanyan olevan aika kamala paikka turistikaudella, ja että ihan älytön määrä suomalaisia matkustaan sinne vuosittain. Sanoin, että en tykkää yhtään matkustaa paikkaan, jossa törmää useammin turistiin kuin paikalliseen, ja jossa ravintolassa ruokalistankin saa omalla kielellään. Arrolkin kertoi kiertävänsä sellaiset paikat kaukaa, ja totesi että ”that´s because we are travellers”.

Ja jatkoi, että ihmiset matkustavat sellaisiin paikkoihin, jotka ovat jollain tavalla tuttuja, ja joissa on helppo olla. Tällä tavoin ihmiset voivat pysyä tietyllä tapaa oman mukavuusalueensa sisäpuolella myös lomallaan. Mutta kuten elämässä muutenkin, parhaimmat ja jännittävimmät asiat tapahtuvat siellä mukavuusalueen ulkopuolella. Arrol oli itse viettänyt Koh Taolla kaksi kuukautta, ja siitä oli jo tulossa mukavuusaluetta. Kuulemma alkoi siksi olla sellainen olo, että pitäisi liikkua eteenpäin.

Meidän keskustelu matkustamisesta oli itselleni aika iso ahaa-elämys oman matkamme alussa. En ollut osannut ajatella asiaa sillä tavalla. Isot ja pienet muutokset elämässä ovat minulle aina herkkiä paikkoja, vaikka ne olisi kuinka odotettujakin. Kai se johtuu siitä, että sidon itseni niin tiukasti paikkaan, ihmisiin ja tärkeisiin esineisiin. Siitä johtuviin tunneryöppyihin olen törmännyt myös tällä matkalla. Koh Taolla vietimme suhteellisen kauan samassa hotellissa samojen ihanien ihmisten kanssa. Kun pakkasimme rinkat ja sanoimme heipat, istuin taksin kyytiin itkua pidätellen. Uuteen paikkaan saavuttua kaipasin edelliseen ensimmäiset pari päivää kaiken ollessa niin uutta ja vierasta. Halpojen guesthousejen huoneet olivat niin kaukana tutusta ja turvallisesta. Aloin silloin miettiä, että nyt ollaan siellä epämukavuusalueella ja vaikka mitä mahtavia kokemuksia on tarjolla. Se auttoi.

Tämän reissun ansiosta voin nyt ylpeänä kertoa, että nautin sydämeni kyllyydestä paikasta toiseen matkaamisesta. Aina uuteen paikkaan tullessa olen ihan innoissani kaikesta uudesta mitä se tuo tullessaan. Haluan tietää kaiken alueesta, nähdä kaikkea muuta kuin mitä perusturistin näkevät, ja ymmärtää myös paikallisten elämää. Ja sitten siirtyä uuteen paikkaan ja kokea taas niin paljon lisää. Ja uskon, että tulevaisuudessakin matkustan enemmän pelkän lomailemisen sijaan. Kuukaudessa minustakin tuli travelleri.

Samalla matka on opettanut ja kasvattanut paljon, varmasti enemmän kuin vielä tiedostan. Mikään ei tule tällä tavalla reissatessa valmiina pöytään, vaan on pakko vain lähteä, harhailla ja löytää. Välillä meillä ei ole mitään hajua, missä kohtaa kartalla ollaan, missä on hotelli tai miten paikallisten kanssa siinä kohtaa kommunikoisi. Monesti olen joutunut muistella, että mites sitä hengittämistä joogassa opetetaankaan. Luottamusta asioiden tapaan järjestyä on joutunut lujittamaan täällä aika paljon. Eräänlaista kärsivällisyyttä vaativaa ongelmanratkaisuakin tämä on.

Reppureissaaminen on kaikin puolin niin erilaista kuin tavallinen lomailu. Totesin Koh Rongilla vietettyjen päivien jälkeen, että en ole tainnut ikinä eläessäni olla niin pitkään katsomatta kertaakaan peiliin. Enkä edes kaivannut peiliä koko siellä olo aikana: tajusin sen puuttumisen vasta kun olimme jo lähdössä! Muutenkin tämän matkan aikana olen vieroittanut itseni täysin meikkaamisesta: kokonaiset viisi kertaa olen tainnut tällä reissulla tarttua meikkeihin. Sen sijaan kynnet olen pitänyt lakattuina. Välillä ärsyttää käyttää samoja vaatteita päivästä toiseen. Toisaalta etukäteen kuvittelin sen olevan paljon tätä ahdistavampaa. Kotona en käytä koskaan samoja vaatteita kahtena peräkkäisenä päivänä. Lisäksi varvassandaalit ovat lähes ainoat kengät mitä täällä tarvitsee. Onneksi otin mukaan kolmet: jo kahdet niistä ovat hajonneet kovan käytön alla. Niin ja tietenkin se shoppailu… Matkabudjetin kohdalla ollaan todella kaukana normaalista lomailusta, ja kaiken minkä ostat kannat ihan itse selässäsi matkakuukausien ajan. Meidän rinkat menee enää juuri ja juuri kiinni.

Ja sitten on vielä todettava, että en antaisi päivääkään pois! Olen nähnyt monta kertaa unta, että me ollaankin jo kotona. Ihan liian aikaisin, ohuella rusketuksella, ilman tuliaisia, ja vielä herätessäkin on sellainen vajavainen olo, että jotain jäi kesken. Kauhulla lasken päiviä ja totean, että on tässä vielä puolet jäljellä. Nautin niin paljon täällä olosta, ja kaikista näistä uskomattomista paikoista ja kokemuksista, joihin olemme etuoikeutettuja! Toivon paljon, että neljän kuukauden jälkeen koti-ikävä on niin suuri, että palaan Suomeen mielelläni. Haikeaa se tulee silti olemaan. Yritän olla ajattelematta tätä once in a lifetime -kokemuksena. Ei tää tähän jää!

Silti teille vähän Suomen kevätauringosta kateellinen Viivi

(kuvat ovat Koh Rongilta)

Kampot ja Kep

Matka Kampotiin Sihanoukvillestä minibussilla kesti noin 2 tuntia ja maksoi 6 dollaria. Saimme kokea taas paikallista matkustuskulttuuria: minibussissa oli noin 15 matkustajaa ja bussissa ei ollut matkatavaroille paikkoja. Siispä matkatavarat köytettiin bussin perään siten, että takaluukku jäi auki. Paikallisten mielestä siinä ei ollut mitään ihmeellistä.

Kampot oli heti ensisilmäyksellä ihastuttava pieni kaupunki joen varrella. Tunnelma on jotenkin rauhallinen ja seesteinen, ihmiset todella ystävällisiä ja aina hyvällä tuulella. Arkkitehtuuri muistuttaa Ranskan siirtomaa-ajoista, ja talojen paikoin huono kunto antaa vain lisätunnelmaa katukuvaan. Varsinaisesti Kampotissa ei ole mitään tekemistä, mutta se on hyvä paikka rauhoittua ja sieltä käsin on helppo tutustua lähialueeseen. Huippu juttu Kampotissa oli sen pieni elokuvateatteri, jossa kävimme makuuasennossa katsomassa Killing Fields ja Life of Pi -elokuvat.

Super mukavan päivän vietimme ajellen moottoripyörällä punaista hiekkaa pölyävillä teillä. Ajoimme heti aamun sarastaessa läheiseen kaupunkiin Kepiin, 60-luvun Ranskan porvariston suosimaan lomakohteeseen. Kepissä kävellessä on helppo kuvitella naiset rannalla isoine aurinkovarjoineen ja hellehattuineen, ja miehet polttamassa sikaria kansituoleissaan. Maisemat ovat uskomattoman kauniit, ja Kepissäkin aika tuntuu jotenkin pysähtyneen. Luimme hetken kirjaa rannalla ja kävimme syömässä paikan kuuluisia mereneläviä. Saimme mustekalaa ja rapuja lähes kirjaimellisesti suoraan merestä lautaselle.

Hauskaa oli myös vierailla vielä Kepistä hieman kauempana sijaitsevilla pippuriviljelmillä. Aikanaan Kampotin pippuri oli ainoa oikea Ranskan hienoille keittiöille. Eipä ole tullut aiemmin ostettua pippuria suoraan tuottajalta. Emme aiemmin tienneet edes minkälaisessa kasvissa pippurit kasvavat.

Yksi Kampotissa olo päivistä meni polkupyörän selässä. Vuokrasimme maastopyörät ja ajoimme noin 8 km päähän vanhalle temppeliluolalle. Temppeli on tuhottu punakhmerien valta-aikana, mutta itse luolastokin oli kokemisen arvoinen. Avuliaat paikalliset pikkupojat kierrättivät meitä luolissa ja niiden onkaloissa. Pääsimme kiipeämään ja ryömimään ja pojat harjoittelemaan englannin puhumista.

Kampot ja Kep ovat molemmat kokemisen arvoisia paikkoja. Niissä pääsee näkemään taas erilaista Kambodzaa ja on oikeasti rauhoittavaa olla hetki pienemmässä kaupungissa paossa liikenneruuhkia.

<3: Viivi ja Markus

Sihanoukville

Koh Rongilta tulimme takaisin Sihanoukvilleen. Paikka tunnetaan Kambodzan rantalomakohteena. Eivät ne rannat vedä vertoja Thaimaan rannoille, mutta ainakin on mistä valita. Itse tykkäsimme eniten rauhallisesta Otres beachistä, ja muita syrjäisempiä ovat Independence beach ja Sokha beach. Serendipitylle olimme yksi päivä menossa, mutta käännyimme kannoillamme heti hiekalle päästyämme. Onneksi tuona päivänä meillä oli skootteri alla, ja ajoimme suoraan rauhallisemmille vesille.

Koko edellinen viikko oli ollut aika lailla paikasta toiseen hyppäämistä. Emme olleet missään paria yötä pidempään, joten päätimme rauhoittua Sihanoukvillessä. Guesthousemme sijaitsi rauhallisen sivukadun varrella Downtownin ja Victory hillin välillä. Olimme paikoillamme yhteensä kuusi yötä. Ihan mielellään kun huonekin maksoi vain viisi dollaria. Joka ilta kävelimme ylös Victory hillille syömään yhteen parhaimmista ravintoloista koko matkan aikana. Söimme joka kerta aivan liikaa, koska kaiken lisäksi ruoka oli myös halvinta mihin ollaan törmätty. Kelpo hinta-laatusuhde siis. Kolme paikallista ruokaa riisin kanssa, paikan päällä tehdyt sipulirenkaat ja neljä (vai kuusi) hanaolutta maksoivat yhteensä yhdeksän dollaria (7€).

Muutoin Sihanoukvillestä ei ole paljon kerrottavaa. Sinne missä on turisteja rakennetaan koko ajan lisää. Muilla alueilla ihmiset elävät niin kuin ennenkin. Paikka on iso, joten myös Sihanoukvillessä skootteri kannattaa vuokrata. Varsinaisia nähtävyyksiä ei ole, mutta päivät saa kulumaan rantoja kierrellen. Etenkin Victory hillillä ja Victory beachillä venäläisiä on todella paljon. Eikä pelkästään turisteja, vaan kiinteistöjen ja maiden omistajia. Siitä edustalta ne ovat muun muassa vuokranneet kokonaisen saaren 99 vuodeksi 300 miljoonalla dollarilla. Ei sinne hirveästi mitään ole rakennettu. Kuulemma rahanpesua varten suurin osa niiden viritelmistä siellä.

Tällä hetkellä olemme Phnom Penhissä kolmatta päivää. Blogi hiihtää vähän perässä kuvien lataamisen kestäessä täällä usein parikin päivää. Tältä meidän ajan tasalla oleva matkareitti kuitenkin näyttää. Bangkok > Koh Tao > Koh Phangan > Bangkok > Phnom Penh > Siem Reap > Sihanoukville > Koh Rong > Sihanoukville > Kampot (+päiväretki Kepiin) > Phnom Penh. Aika paljon ollaan jo tällä reissulla nähty!

Huomenna sanomme tältä erää heipat Kambodzalle ja suuntaamme kohti Vietnamia. Aika täällä meni hirveän nopeasti, eikä me olla oikeastaan yhtään orientoiduttu uuteen maahan. Jos hyvin käy, ostamme tänään laivaliput Mekong-jokea pitkin rajan toiselle puolen, ja yövymme ensimmäisen yön siellä kelluvassa kylässä. Sitä ennen koitetaan kirjoitella vielä Kampotista, joka oli yksi kivoimmista paikoista täällä Kambodzassa.

<3: Viivi

Koh Rong

Monesti matkanjärjestäjien esitteissä ja matkalehtien kuvissa meri on liian turkoosia ja hiekka liian valkoista ollakseen todellisia. Koh Rongilla kaikki oli kuitenkin juuri sellaista kuin kuvissa. Joka kerta kun uin meressä mietin ainoastaa kuinka kirkasta vesi voi muka olla, ja kuinka hiekka voi olla niin hienoa, että se narisee jalkojen alla kuin lumi. Vedessä iho näytti siltä kuin sitä olisi katsonut ison kristallin läpi.

Matka saareen kesti Sihanoukvillesta pienellä veneellä noin kaksi ja puoli tuntia. Merenkäynti oli aika hurjaa niin pienelle veneelle, ja sen laitoja ja matkustajia koeteltiin aika lailla. Rantaan pääsi vain vedessä kahlaten, rinkkaa pään päällä kantaen. Näin siis sillä puolen saarta jonne me matkasimme, sillä puolen, missä saarta voi vielä kutsua paratiisisaareksi eikä laituria ole rakennettu. Olimme varanneet bungalowin Broken heart guesthousesta kahdeksan kilometrin rannalta, jolla ei sen lisäksi ole muuta kuin toinen guesthouse niin kaukana ettei sinne näe. Broken heart on suomalaisen Jounin aka Mr. Jonesin pitämä paikka. Muutaman eri tahon suosittelemana valitsimme onneksi juuri kyseisen paikan saarelta. Muuten kokemus olisi voinu jäädä aika laihaksi ja erilaiseksi.

Guesthousessa ei ole sähköjä. Auringon laskettua ainoastaan ravintolaan tuotiin valoa generaattorin avulla. Baarissa istuttiin 20 ihmisen voimin suoraan tiskillä punaisten kiinalaisten kynttilöiden valossa. Samat kynttilät paloivat meidän bungalowin vessassa ja terassilla iltaisin. Kun baarissa istuessa tuli tarve päästä vessaan, lähdettiin porukalla polun varrella olevalle viidakkovessalle. Se oli siinä taivaan ja miljoonien tähtien alla ilman seiniä maa lattiana. Tytöille oli pönttö (lue istuinrengas puulaverin ja ison ämpärin päällä) ja pojille oma pisuaari.

Taskulamput ja hyttysmyrkyt ovat saarella kuumaa kamaa, otsalamppu aivan hittituote. Pimeällä kun ei saarella kannata astua askeltakaan. Guesthouse on viidakossa ja viidakko on koti aika monelle muullekkin kuin bungalowissa vieraileville reppureissaajille. Pyykkinarukin tuli hyvään käyttöön, onneksi pakkasimme mukaan. Kerronpa miksi: saaren metsissä asuu iso perhe isoja rottia. Ei ainoastaan ruokaa, ne haistavat myös hammastahnan, saippuat ja ne kynttilät. Siksipä ripustimme kaiken kattopalkkiin sillä narulla. Ja kyllä, kävi meillä silti yöllä vieraita.

Ja oikeastaan minua ei inhottanut yhtään mikään muu kuin pimeys. Kestää kauemman kuin muutaman päivän tottua siihen, että ei näe iltaisin yhtään mitään. Yöllä bungalowissa oli pimeämpää kuin haudassa, ja joka kerta kun piti nousta keskellä yötä vessaan manasin, että nousisi jo aurinko. Tottahan toki pelkäsin myös törmääväni niihin jonkin verran myrkyllisiin jättihämähäkkeihin, joiden kuvia pidempään saarella olleet näyttivät. Markusta inhotti eniten ajatus, ehkä polunkin vieressä luikertelevista, kuningas kobrista ja muista käärmeistä. Mutta hitto vie, mepäs ollaan oltu yötä ihan oikeassa viidakossa!

Raha ja massaturismi ovat vieneet mukanaan liian monta paratiisia maapallolta. Ei voinut muuta kuin kirota riippumatossaan, kun kuulin Koh Rongillekin suunniteltavan lentokenttää. Siis lentokenttää!! Ehkä jo viiden vuoden päästä saari on omistettu venäläisellä rahalla rakennetuille lomaresorteille ja kylpylähotelleille. Onneksi pääsimme saarelle ennen sitä. Toivottavasti ennen saaren tuhoa toisenkin kerran.

Rakkahin lomaterveisin Viivi