Tehdessäni viimeistä sukellustani Koh Taolla, juttelin veneellä meidänkin open water -kurssilla avustaneen, dive masteria suorittavan turkkilaisen miehen kanssa. Arrol oli ennen Koh Taolle sukelmaan saapumistaan matkustanut jo ainakin Intiassa ja muualla Thaimaassa usean kuukauden ajan. Kerroin käyneeni Turkissa useammankin kerran. Totesimme molemmat Alanyan olevan aika kamala paikka turistikaudella, ja että ihan älytön määrä suomalaisia matkustaan sinne vuosittain. Sanoin, että en tykkää yhtään matkustaa paikkaan, jossa törmää useammin turistiin kuin paikalliseen, ja jossa ravintolassa ruokalistankin saa omalla kielellään. Arrolkin kertoi kiertävänsä sellaiset paikat kaukaa, ja totesi että ”that´s because we are travellers”.
Ja jatkoi, että ihmiset matkustavat sellaisiin paikkoihin, jotka ovat jollain tavalla tuttuja, ja joissa on helppo olla. Tällä tavoin ihmiset voivat pysyä tietyllä tapaa oman mukavuusalueensa sisäpuolella myös lomallaan. Mutta kuten elämässä muutenkin, parhaimmat ja jännittävimmät asiat tapahtuvat siellä mukavuusalueen ulkopuolella. Arrol oli itse viettänyt Koh Taolla kaksi kuukautta, ja siitä oli jo tulossa mukavuusaluetta. Kuulemma alkoi siksi olla sellainen olo, että pitäisi liikkua eteenpäin.
Meidän keskustelu matkustamisesta oli itselleni aika iso ahaa-elämys oman matkamme alussa. En ollut osannut ajatella asiaa sillä tavalla. Isot ja pienet muutokset elämässä ovat minulle aina herkkiä paikkoja, vaikka ne olisi kuinka odotettujakin. Kai se johtuu siitä, että sidon itseni niin tiukasti paikkaan, ihmisiin ja tärkeisiin esineisiin. Siitä johtuviin tunneryöppyihin olen törmännyt myös tällä matkalla. Koh Taolla vietimme suhteellisen kauan samassa hotellissa samojen ihanien ihmisten kanssa. Kun pakkasimme rinkat ja sanoimme heipat, istuin taksin kyytiin itkua pidätellen. Uuteen paikkaan saavuttua kaipasin edelliseen ensimmäiset pari päivää kaiken ollessa niin uutta ja vierasta. Halpojen guesthousejen huoneet olivat niin kaukana tutusta ja turvallisesta. Aloin silloin miettiä, että nyt ollaan siellä epämukavuusalueella ja vaikka mitä mahtavia kokemuksia on tarjolla. Se auttoi.
Tämän reissun ansiosta voin nyt ylpeänä kertoa, että nautin sydämeni kyllyydestä paikasta toiseen matkaamisesta. Aina uuteen paikkaan tullessa olen ihan innoissani kaikesta uudesta mitä se tuo tullessaan. Haluan tietää kaiken alueesta, nähdä kaikkea muuta kuin mitä perusturistin näkevät, ja ymmärtää myös paikallisten elämää. Ja sitten siirtyä uuteen paikkaan ja kokea taas niin paljon lisää. Ja uskon, että tulevaisuudessakin matkustan enemmän pelkän lomailemisen sijaan. Kuukaudessa minustakin tuli travelleri.
Samalla matka on opettanut ja kasvattanut paljon, varmasti enemmän kuin vielä tiedostan. Mikään ei tule tällä tavalla reissatessa valmiina pöytään, vaan on pakko vain lähteä, harhailla ja löytää. Välillä meillä ei ole mitään hajua, missä kohtaa kartalla ollaan, missä on hotelli tai miten paikallisten kanssa siinä kohtaa kommunikoisi. Monesti olen joutunut muistella, että mites sitä hengittämistä joogassa opetetaankaan. Luottamusta asioiden tapaan järjestyä on joutunut lujittamaan täällä aika paljon. Eräänlaista kärsivällisyyttä vaativaa ongelmanratkaisuakin tämä on.
Reppureissaaminen on kaikin puolin niin erilaista kuin tavallinen lomailu. Totesin Koh Rongilla vietettyjen päivien jälkeen, että en ole tainnut ikinä eläessäni olla niin pitkään katsomatta kertaakaan peiliin. Enkä edes kaivannut peiliä koko siellä olo aikana: tajusin sen puuttumisen vasta kun olimme jo lähdössä! Muutenkin tämän matkan aikana olen vieroittanut itseni täysin meikkaamisesta: kokonaiset viisi kertaa olen tainnut tällä reissulla tarttua meikkeihin. Sen sijaan kynnet olen pitänyt lakattuina. Välillä ärsyttää käyttää samoja vaatteita päivästä toiseen. Toisaalta etukäteen kuvittelin sen olevan paljon tätä ahdistavampaa. Kotona en käytä koskaan samoja vaatteita kahtena peräkkäisenä päivänä. Lisäksi varvassandaalit ovat lähes ainoat kengät mitä täällä tarvitsee. Onneksi otin mukaan kolmet: jo kahdet niistä ovat hajonneet kovan käytön alla. Niin ja tietenkin se shoppailu… Matkabudjetin kohdalla ollaan todella kaukana normaalista lomailusta, ja kaiken minkä ostat kannat ihan itse selässäsi matkakuukausien ajan. Meidän rinkat menee enää juuri ja juuri kiinni.
Ja sitten on vielä todettava, että en antaisi päivääkään pois! Olen nähnyt monta kertaa unta, että me ollaankin jo kotona. Ihan liian aikaisin, ohuella rusketuksella, ilman tuliaisia, ja vielä herätessäkin on sellainen vajavainen olo, että jotain jäi kesken. Kauhulla lasken päiviä ja totean, että on tässä vielä puolet jäljellä. Nautin niin paljon täällä olosta, ja kaikista näistä uskomattomista paikoista ja kokemuksista, joihin olemme etuoikeutettuja! Toivon paljon, että neljän kuukauden jälkeen koti-ikävä on niin suuri, että palaan Suomeen mielelläni. Haikeaa se tulee silti olemaan. Yritän olla ajattelematta tätä once in a lifetime -kokemuksena. Ei tää tähän jää!
Silti teille vähän Suomen kevätauringosta kateellinen Viivi
(kuvat ovat Koh Rongilta)
120 päivää auringossa 