Viimeiset kolme päivää Kambodzassa vietimme pääkaupungissa Phnom Penhissä. Kampotista sinne kesti vajaat kolme tuntia kaahaavan minibussin kuljettajan kyydissä.
Phnom Penh ei ole kovin länsimaalainen kaupunki. Ainakaan vielä. Joen varren kävelytietä pitkin voi toki kävellä kuin Pariisissa konsanaan, ja jokea reunustaa lukuiset kivat ravintolat, pikku putiikit ja hienot hotellit. Kuitenkaan kaupungissa ei ole ostoskeskuskulttuuria, ja ruokakin ostetaan edelleen markkinoilta kokonaisten kanojen ja perkaamattomien kalojen muodossa. Julkinen liikenne puuttuu tyystin, ja lähes jokainen kaupungin 1,5 miljoonasta asukkaasta kulkee paikasta toiseen omilla skoottereillaan. (Siellä seassa mekin omalla jalkavaihteisella mopollamme luovimme.) Mango on Adidaksen lisäksi ainut länsimaalainen ketjuliike mihin törmäsimme. Sekin edusti pikemminkin luksus vaatekauppaa kuin halpaa ketjuliikettä. Ja mikä merkittävintä: ei yhden yhtä Mc Donaldsia. Kuten muuallakin Kambodzassa, tulee asian laita varmasti olemaan kymmenen vuoden kuluttua aivan eri. Ja jo nyt paikallisessa nuudeliravintolassa meidän viereisessä pöydässä pelattiin iPhonella Haydaytä.
Vaan kuka länsimaalaisuutta kaipaakaan. Yksi parhaimmista kokemuksista kaupungissa oli syödä paikallisten katuravintoloissa. Sen lisäksi kävimme Central Marketissa ostoksilla, viikonlopun iltamarkkinoilla syömässä, kävelimme ohi Kuninkaan linnan ja Wat Phnomin temppelin. Niin ja tietenkin kävimme The Killing fieldseillä eli Kuoleman kentillä ja Toul Slengin vankilamuseossa (Sieltä alla olevat kaksi kuvaa. enempää ei huvita tänne niistä paikoista ladata kuvia. Joukkohautoja, luukasoja, kuvia kidutukseen kuolleista ihmisistä, pimeitä vankilakoppeja… Voitte itse kuvitella.)
Molemmat ovat paikkoja, joissa kaikkien Phnom Penhissä kävijöiden tulisi vierailla. Vaan on se rankkaa. Kuoleman kentät, oikeammalta nimeltään Choeung Ek, on paikka, jossa tuhannet punakhmerien vangit vuosina 1975-79 murhattiin. Paikalla on niin synkkä menneisyys, että en sen yksityiskohdilla halua tässä mässäillä. Ja eipä yhtään sen kevyempi paikka vierailla ole se itse vankilakaan. Molemmat paikat tekivät ihan hirveä surulliseksi.
Loppukevennykseksi vähän lisää paikallisesta liikennekulttuurista. Tosiaan Phnom Penhissäkin vuokrasimme skootterin. Se on ehdottomasti halvin ja kätevin tapa nähdä paikkoja. Siis mikäli uskaltautuu sinne liikenteen sekaan. Liikennesäännöt ovat enemmänkin tilanteesta kuin laista riippuvaisia. Oikealta tulevia ei väistetä. Eikä vasemmalta tai edestä tulevia sen enempää. Phnom Penhissä sentään pysähdytään liikennevaloihin: Sihanoukvillessä se on kuulemma paras tapa saada aikaan peräänajo. Risteykseen tullaan torvi pohjassa, ja sillä korvataan hidastaminen ja sivuille katsominen. Liikennevaloissa samalla taktiikalla ilmoitetaan kaikille muille sadalle skootterille, että mää tuun täältä. Tärkein aisti täällä ajelevalle on siis kuuloaisti näköaistin sijaan. Mikäli se vielä toimii muutaman tunnin jälkeen. Hatun nosto Markukselle, joka piti meidät hengissä ja puikkelehti liikenteen seassa yhtä ketterästi kuin paikalliset.
Muutama päivä sitten meitä hieman kyllä nauratti Iltalehden juttu miehestä, joka oli käynyt kanssa-autoilijan päälle suututtuaan tööttäilystä.
Täältä Kuala Lumpurin ostoskeskuksilta terveisiä lähetellen Viivi
120 päivää auringossa 