Ensimmäinen paikka tällä matkalla, josta ajattelin että tänne on pakko tulla takaisin, oli paratiisisaari Koh Rong. Nyt ajattelen oikeastaan sillä tavalla koko maasta. Kambodzassa on jotain puoleensavetävää, viehättävää, mutta samalla jotain kysymyksiä herättävää. Kaikki ei aukea viikossa, eikä kolmessakaan. Haluan tulla tänne vielä toistekin ja päästä taas vähän paremmin selville tästä maasta.
On olemassa Kambodzan kaupungit, ja sitten on olemassa loppumaton maaseutu. Päällystämättömien teiden reunoilla tönöttää neljän tolpan varaan rakennettuja puutaloja ja silminkantamattomiin riisipeltoa. Osa taloista on enemmänkin mökiksi tai majaksi kutsuttavia. Talot rakennetaan irti maasta sadekauden mukanaan tuomien mutatulvien vuoksi. Muuna aikana talon alle jäävää varjoa hyödynnetään keittiönä tai riippumatossa torkkumiseen. Lapset leikkivät tien vierustan mutalätäköissä ja kanoja ja lehmiä on joka pihalla. Yhdessä lammikossa mies seisoi lehmän kanssa ja pesi sitä liejusta. Se oli hassua, mutta jälkeen päin mietin, että ehkä juuri tuo lehmä oli valittu seuraavana aamuna teurastettavaksi ja ansaitsi siksi erityiskohtelun. Joka kylässä on ehkä yksi kauppa alle kymmenine myyntihyllyineen. Muutoin nämä maalaiset elävät edelleen vuonna 2013 omavaraistaloudessa.
Ei se paljon eroa kaupungeissakaan. Joka aamu ihmiset kantavat pelloilta suuret määrät kasviksia isoille markkina-aluille myytäviksi. Naiset tekevät perheen ruokaostokset varhain aamulla ennen kuin auringon paahtavat säteet valtaavat kaupungin. Myös Phnom Penhissä kanat juoksevat kaupungin laitaman talojen pihalla, eikä kadulla voi olla törmäämättä edes yhteen lehmään. Kaupungissa ihmiset asuvat kuitenkin suurimmaksi osaksi kerrostaloissa, ei pilvenpiirtäjissä, mutta muutaman kerroksen kerrostaloissa. Onnekkaaseen keskiluokkaan kuuluvilla perheillä on useampi kuin kaksi huonetta, eikä niiden lasten tarvitse tehdä töitä vaan voivat käydä koulua.
Luen parhaittaa Loung Ungin kirjaa First they killed my father, koska tunsin syyllisyyttä tulla tänne turistina tietämättä kunnolla maan karmivasta historista ja hirveistä asiosta joita ihmiset ovat kokeneet. Kirja kertoo yhden perheen tarinan pienen tytön silmin vuosina 1975-79 tapahtuneen kansanmurhan aikoihin. Pol Potin johtamien kommunististen punakhmerien valta-aikana maassa kuoli neljännes väestöstä nälkään, sairauksiin ja summittaisiin teurastuksiin. Punakhmerien tavoitteena oli luoda maahan utooppinen agraariyhteiskunta, jossa kaikki asuvat maalla, viljelevät yhteiseen ruokakippoon ja maa elää täysin riippumattomana muusta maailmasta. Kaupungit tyhjättiin, koulutetuista ja ”saastuttavaa” ulkomaalaistaverta omaavista hankkiuduttiin eroon, väestö siirrettiin maaseudulle pakkotyöhön, kaikki Pol Potia vastustavat tai ruokaa pelloilta varastavat tapettiin tai ne vain katosivat, sotilaat raiskasivat kylien tyttöjä mielivaltaisesti, nälän ja törkeän aliravitsemuksen vuoksi kokonainen sukupolvi jäi syntymättä, vahvimpia lapsia alettiin kouluttaa sotilaiksi jopa kahdeksan vuotiaina, lapset siirrettiin omille leireille propagandan syöttämistä varten, oikeita sairaaloita ei ollut, koska kaikki koulutuetut lääkärit ja hoitajat oli tapettu, ihmiset kärsi nälkää, mutta kaikki ruoka vaihdettiin silti Kiinassa aseisiin… En ole kuin puolessa välissä kirjaa ja voisin tehdä tästä kauheuksien listasta liian pitkän. Eikä voi edes sanoa että kaikki tämä tapahtui silloin joskus kaaaun aikaa sitten: mietin joka päivä täällä kulkiessani ja ihmisiä katsellessani, että kuinkakohan vanha tuokin oli niinä kauheina vuosina ja mitäköhän kaikkea se joutui kokemaan.
Ja silti. Ihmiset Kambodzassa ovat mielestäni ihanan sympaattisia, aitoja ja ystävällisiä. Niin monella on hassu pilke silmäkulmassa, sellainen mitä ei Thaimaassa näe. Kasvava turismi tekee monista ehkä vähän ahneita, mutta kusettamisen meininkiä täällä ei ole. Sallittakoon pieni ahneus: meille mitätön dollari on alle satasen kuukausipalkkaa ansaitseville iso raha.
En kestä näiden lasten ihanuutta. Tytöt ovat mustine hiuksineen ja isoine khmerien silmineen uskomattoman kauniita. Sisarukset pitävät toisistaan huolta ja vanhimmat kantavat pienimpiä ympäriinsä sylissään. Toivon, että näillä lapsilla on mahdollisuus haaveilla tulevaisuudesta siten kun meillä haaveillaan. Ikävä kyllä tiedän, että minusta tulee isona -leikkiä ei ole suotu näille lapsille. Joka kerta kun näen kadulla lapsen koulupuvussa tulen iloiseksi. Toisaalta länsimaalaisena kaiken saaneena olen väärä ihminen arvostelemaan paikallisten ihmisten köyhyyttä. Suurimmalla osalla täällä on kaikki se, mitä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen. Meillä jotka haaveilemme aina vain ja koko ajan enemmästä, ei vain riitä käsitys siihen. Totta kai pyytäviä käsiä on täällä paljon, mutta niin valmiiksi maailma ei koskaan tulekaan.
Kun katson turistin silmin tätä maata, on ruoka uskomattoman hyvää, aurinko paahtaa ahneemmin kuin missään muualla missä olen käynyt ja oleminen täällä on lähes naurettavan halpaa. Kahdella valuutalla oppii pelaamaan nopeasti: yksi dollari on 4000 rieliä ja alle dollarin vaihtorahan saa tonneina rielejä. Niille joille turismin ehdoille taipunut paikalliskulttuuri on kirosana, on Kambodza unelmien matkakohde vielä hetken. Niille jotka kaipaavat länsimaalaisia vaatemerkkejä ja vedettäviä vessoja, kannattaa mielummin mennä vaikka Kuala Lumpuriin tai sinne Phuketiin.
(Kuvat on Kampotin pienestä joenrantakaupungista, jonne tulimme eilen. Myös täällä ruoka on hyvää, ihmiset ystävällisiä ja lapset söpöjä, elämä seesteistä ja monet varmasti onnellisempia kuin keskiverto länsimaalainen.)
-Viivi
120 päivää auringossa 